Samuli Saarela

Otteita kirjasta

Imatran Impi

Imatran Impi -nimiyhtymän ja -käsitteen sanotaan lähes kaikissa nyky­lähteissä pohjautuvan runoilijaEino Leinon (1878–1926) Imatran tarina -runoon. Leinoon viittaamisen yleisyys perustuu Imatran kauppalan vuoden 1968 Imatran Impi -veistoskilpailuun, jossa kyseinen runo määriteltiin viralliseksi viitekehykseksi ja jonka perusteella onnettoman naisen erisnimi vakiintui Immeksi ²¹². Balladi Imatran tarina sisältyy vuoden 1902 Kangastuksia-runojulkaisuun, joka valmisteli legenda- ja balladirunoineen tietä seuraavana vuonna ilmestyneelle Leinon Helkavirsien kokoelmalle, suomalaisen runouden merkkiteokselle. Kirjallisuudentutkija Viljo Tarkiaisen mukaan varsin tunnettu Imatran tarina on sortovuosien mielialan ja vapaudentahdon ilmaus, ja se edustaa Leinon ”traagista optimismia”, jossa luonnonkehyksiin sijoitetussa traagisen naishahmon kohtalossa näkyy hyvään johtavaa kohtalon ohjausta ^8,224. 

Tarinan karjalaisen kaunottaren nimi on Imatra. Karjalan poika, Ontrei, ei innostu kansan yhteisten asioiden hoitamisesta, vaan laulelee vain impensä iloksi. Imatra-impi taivuttelee miestä toimintaan, koska ylhäisaatelinen pajari sortaa väestöä raskaasti. Ontrei uskoo vasta, kun Imatra menee koskeen, jonka jälkeen mies kanteleellaan saa väen nousemaan riistäjää vastaan. Kansa taistelee, ja venäläinen kukistaa kapinan verisesti. Ontrei sortuu kertomuksen lopussa itsekin kuohuihin nuolesta saatuaan. 

Eino Leinon pitkäaikaisen elämänkumppanin, L. Onervan, mukaan Leinolle ”ihanin impi oli ilmassa leijuva kuvitelma jostakin korkeammasta olennosta”, ja hautaan saakka runoilija helli balladeissaan rakkauden ihannekuvaa täydellisestä naisesta ¹⁷⁶. Vaikka runossa Ontrei on eniten palstatilaa saava henkilö, nimetään runo silti Imatran tarinaksi, ei Ontrein. Imatra-impi on runossa se, johon rakastutaan, josta tehdään laulut, joka tekee päätökset ja joka toimii. Vaikka nuori mieslaulaja nousee kansan aatteelliseksi johtajaksi ja vapauden esitaistelijaksi – monien muiden uusromanttisten sortokausirunojen lailla –, sanelee Imatra-impi suunnan kyökin puolelta ²²⁴. Varhaisena naisasialiikkeen esikuvana hän jopa leikkauttaa hiuksensa, koska rakastunut Ontrei haluaa tehdä hänelle runon joka kutrista, vaikkei mies tajua vaaran uhkaavan. Imatra menee niin pitkälle Ontrein herättämiseksi, että hukuttautuu koskeen, joka tarinassa nimetään hänen mukaansa Imatraksi, minkä perusteella toisaalta runon nimen voisi ymmärtää myös kosken syntytaruna, eli Imatran kosken tarinana.

Eino Leinon runo sisältää säkeen, joka vihjaa kertomusperinteeseen: ”Taru tuo on tunnettu teille kai?” Runotutkija Yrjö Oinonen otaksuukin – nähtävästi Imatra-runojen otannan perusteella –, että ”jonkinlainen traditio, että koski on saanut nimensä siihen hukuttautuneesta tytöstä, on ollut olemassa”.⁶ Tässä yhteydessä hän viittaa Leinon runon lisäksi Theodolinda Hahnssonin (1838–1919) Imatra-satuun. Hahnsson on ensimmäinen suomeksi kirjoittanut naiskirjailija, ja hänet tunnetaan myös kirjailija Hilja Haahden äitinä. Sanomalehdissä vuonna 1897 julkaistun Imatra-sadun ensimmäinen lause kuuluu: ”Imatra oli ihana Impi, kaunis Karjalan neito.”⁷⁶ Leino aloittaa Imatran tarinansa viisi vuotta myöhemmin lähes samoin sanoin: ”Tuo Imatra, immyt sorja, oli kaunehin neitoja Karjalan maan.”¹³⁵ Hahnssonin sadussa Imatra-neitonen tosin hukuttautuu sulhasensa jälkeen, kun Leinolla toiminnan järjestys on päinvastainen. Sadussa ihana Imatra kohtaa Paasi-nimisen metsästäjän. Nuorten suhde etenee hääpäivään asti, jolloin epäonninen sulhanen yllättäen hukkuu koskessa peseytyessään. Kuultuaan asian menee Imatra perässä ennen kuin kukaan ehtii estää. Satu päättyy jälkikirjoitukseen: 

Tästä tapauksesta asti on Emäkoski saanut nimen ”Imatra”. Vuodet ovat vierineet, sukupolvet nousseet ja kadonneet, mutta yhä vielä, kun matkustaja katselee Imatran koskea, näkee hän siellä kosken kuohuvista nousevan Paaden ja Imatran sekä vesihelmistä kimaltelevan ihanan morsiushunnun. ⁷⁶

Hahnsson, kenties ensimmäisenä, kirjaa ylös kosken nimittämisen naisen mukaan. Nähtävästi Hahnssonin sadun synty, ja siihen sisältyvä kansanperinne­tuntemuskin, ajoittuu hänen ja miehensä Yrjö Sakari Yrjö-koskisen vierailuun koskihotellissa 29. – 30.6.1897 ¹.Satu julkaistiin neljän viikon kuluttua vierailusta muun muassa Itä-Suomen Sanomissa 27.7.1897 ⁷⁶. Imatra-runoissa silloin tällöin esiintyvä morsiushuntu-aihe läpäisee Hahnssonin Imatra-sadun. Ensin pukijaneitoset kiinnittävät morsiamelle ”hunnun, jossa hopeapilkut kuin kastehelmet kimaltelevat”. Myöhemmin morsiamen iäkäs isä on koskessa näkevinään hukkuneen vävyehdokkaan helmassa tyttärensä, jonka ”morsiushunnun koski viskasi korkealle ilmaan”. Lopussa kosken ”vesihelmet kimaltelevat” ikuisessa hunnussa, kuten hopeapilkut tekivät ensimmäisessä morsiushunnussa pukijaneitojen käsissä. 

Juha Vainio (1938–1990) käyttää paljon myöhemmin aiheita näistä molemmista kaunokirjallisista Imatran Impi -lähteistä sanoituksessaan Balladi Imatra-immestä. Toivo Kärjen säveltämä teksti on julkaistu lauluna vuonna 1977, siis 75 vuotta Leinon Imatran tarinan ja puolivuosisata kosken patoamisen jälkeen. Vainio aloittaa balladinsa varhaisten esikuvien lailla: ”Kaunehin kai oli Karjalassa hän”. Tällä kertaa hukuttautuu pelkästään Imatra-impi sulhasen jäädessä kiroamaan pajaria, joka oli halunnut käyttää ensiyönoikeuttaan, eli tuurata sulhasta, pariskunnan hääyön ajan. Vainio on tietoisesti – Toivo Kärjen toivomuksesta – lainannut aiheitansa Leinon runosta, ja olihan hän sitä paitsi kahta vuotta ennen Balladi Imatra-immestä laulun kirjoittamista osallistunut lauluntekokilpailuunkin vähintään kolmella Imatra-aiheisella laululla ^63,158. Vainio – toisin kuin kaksi esikuvaansa – inhimillistää kosken kirjoittamalla sen ”toistavan kutsuaan”, kuten niin moni aiempi Imatrasta runoillut. Hän tosin jättää ottamatta kantaa kosken nimeämistraditioon. Morsiushuntu-aihe lopettaa Vainion balladin Hahnssonin sadun lailla: ”Siinä on niin soma tuntu, niin kuin morsiushuntu vaahto loisteessa on auringon.”

Kesällä 1896 – vuotta ennen Hahnssonin Imatran matkaa – patikoi runoilija Larin-Kyösti (1873–1948) koskelle, missä hän tuolloisella romantisoivalla tyylillään kirjaa muistivihkoonsa runollisen muistelmansa Imatran partailla ¹⁶³. Larin-Kyösti kirjoittaa ”kosken valkopuhtoisista immistä, jotka laskevat viilentävän kätensä hukkuvan huolista haikealle otsalle ja luovat hänen hautansa umpeen vesikristallien kimalteessa”. Runoilijan impi ei mene koskeen, vaan on jo siellä odottamassa tulijaa. Joka tapauksessa Larin-Kyösti mieltää termit Imatra ja Impi yhteen, vaikkei tuotteistakaan sanoja Leinon lailla Imatra-immeksi. Tosin myöhemmin Larin-Kyöstin varsin pitkän Imatra-heimo­runon (1919) naispäähenkilö on nimeltään Imatra-impi, joka tuttuun tapaan nimeää kosken hukuttautumalla siihen. Suomalaiselle kansanrunou­delle ominaisella alkusoinnulla on takuulla osuutensa sanaparin syntyyn ”kolmen kovan kosken” lailla. Larin-Kyösti kirjoittaa vuonna 1896: ”Imatra on kaunis impi, vaarallinen impi, joka kurottaa käsiänsä rannalla istujalle.” Samaa immen kurottelua tapaamme Alfred Saukkosen Imatran rannalle sijoittuvassa pelottavassa lastenkertomuksessa Veden haltijat vuodelta 1919:

Yön hämärän hiipiessä veden ylle ilmaantuikin aivan odottamattamme tuonne virran vastakkaiselle rannalle pitkä rivi valkeisiin huntuihin kääriytyneitä pitkätukkaisia tyttäriä. Ne näyttivät nousneen suoraan kosken kuohuista, sillä niiden hiuksista ja huntujen laskoksista tippui valkoista vaahtoa. Me saatoimme jokainen nähdä, kuinka ne ojentelivat kohti koskea liidunvalkeita käsivarsiaan, jotka päättyivät mustiin koukkusormiin. Kuului raskas huokaisu ja samassa nousi ryöpyn alta harmaahiuksinen ukko, joka viskasi valkean lapsen odottavain impien syliin. Tämän tehtyään katosi ukko koskeen ja immet hänen perässänsä. ¹⁹¹

Runoilija Juho Laine (1856–1937) voi olla ensimmäinen, joka laittaa runossa immen hukuttautumaan koskeen. Vuonna 1879 julkaistussa Huoliva-runossa koskeen on mennyt morsiota ennen myös sulhanen Hahnssonin Imatra-sadun tapaan. Tällä kertaa impiä on kummallakin puolella, sekä koskeen menossa että jo siellä odottelemassa, sillä ”sulhon hältä kosken immet vietelleet on virtahan”. Juho Laineen runossa ”kosken immet ilkkuvat iltatoimissaan”, kun samaan aikaan neito vieressä suree hukkunutta sulhoaan. Nainen on näkevinään lemmittynsä virrassa ja huudahtaa: ”Hänelle ja taivahalle elämäni uhroan!” Impien sijoittaminen koskeen ilkamoimaan yksinäisen immen nyyhkinnän taustalle käy erinomaisesti yhteen kansanrunouden perinteen mukaan, jossa koskessa asuvien henkien ajateltiin olevan koskeen hukkuneiden vainajien henkiä ⁶.Huolivassa impien – jo hukkuneiden ja vielä hukkumattoman – voi ajatella samaan ryhmään kuuluvaksi.

Juho Laineen runossa ei Imatraa mainita, eikä tietoa runoilijan oleskelusta paikkakunnalla ole saatavissa. Näin ollen emme voi lukea Huolivaa Imatra-runoihin kuuluvaksi. Laine ei runossaan kerro mistä koskesta on kyse, mutta kosken voimasta, henkilöhahmoista, hukkumistraditiosta ja käytetyn sanaston perusteella voisi ymmärtää kyseessä olevan Imatran. Huoliva on painettu opiskelijajulkaisuun, joka sisältää myös Laineen uukuniemeläislähtöisen kurssikaverin Olli Vuorisen runon Imatralla (1879) ²¹⁷. Ei ole epäilystä, ettei juuri opettajaksi valmistunut Laine olisi tuntenut imatralaista perinnettä, olihan suuriruhtinaskunnan sanomalehdillä tapana ilmoittaa Imatraan päätyneet tapaukset, varsinkin poikkeukselliset sellaiset. Runon ilmestymisvuonna uutisoitiin muun muassa heinäkuun 1879 lopulla Imatraan joutuneiden pietarilaisnuorten kuolema ²²⁰. Hieman aiemmin (2.9.1877) julkaistiin ensimmäinen naisen Imatrassa toteuttama itsemurhauutinen, jonka romanttinen ote lienee sittemmin inspiroinut monia Imatra-tekstien luojia ⁵³. Venäläistä matkailijatarta käsittelevästä lehtikirjoituksesta – jonka aiheita ilmenee myöhemmin muun muassa Juhani Ahon Imatralla-lastun (1889) varhaismuodossa – on lainaus alla:

Kosken kohina oli ainoa laulu minkä hän kuuli ja tahtoi kuulla, hän nukahti siihen, hän heräsi siihen, kunnes hän viimein eräänä hyytävän kylmänä talvi-iltana revontulien loimutessa ja kaikkien taivaan tähtien kipinöidessä vaipui sen kaikkinielevään syliin. Hänen jalanjälkensä nähtiin seuraavana aamuna lumessa, mutta ne olivatkin ainoat jäljet mitä hänestä enää löydettiin. ⁵³

Imatran Immen taustaa ruodittaessa on vielä mainittava romantisoitu imatralaistoisinto, jota muiden muassa kirjailija Hilja Valtonen toisti haastattelussa vuonna 1977: ¹⁵⁹

Pietarista tuli aikoinaan tänne Imatralle paljon kesänviettäjiä. Imatra oli oikea pietarilaisten rypypaikka. Saapujien joukossa oli myös eräs kihlapari. Sulhanen oli runoilija. Niinpä morsian pyysi, että tämä kirjoittaisi hänestä runon. Sulhanen totesi, ettei hänellä ollut inspiraatiota. Viimeisen kerran morsian pyysi runoa kosken partaalla. Taas sulhanen sanoi, ettei hänellä ollut inspiraatiota. Siihen morsian totesi, että hänpä antaa runoilijalle inspiraation. Hän hyppäsi koskeen. Koska morsian oli nimeltään Imatra, sai koski nimen hänen mukaansa. ¹⁵⁹

---

---

SATU

Imatra oli ihana Impi, kaunis Karjalan neito, hänellä oli kiharat kullan karvaiset, silmät tumman siniset, vartalo soman solakka. Hän asui isänsä majassa, Emäkosken lähellä, eikä tullut sitä nuorukaista koskelle, joka ei, käytyänsä Emäkosken talolla, olisi mielistynyt ihanaan Imatraan. Turhaan he kuitenkin katsoivat hänen säihkyviin silmiinsä; sillä kylmäksi jäi tämän korskean neidon sydän. Ei yksikään nuorukainen voinut sitä tuleen sytyttää. (1 kpl)

Theodolinda Hahnsson (1838–1919)

---

IMATRAN KOSKI

Kauas kuuluupi kohina
Vuoksen virran vahtoharjan, 
kauas kauhean Imatran.
Lähempänä virran luona 
korvat tukitaan kohulla,
sumu sakea peseepi
vielä kasvot katselian.
Pilvi nousee paksu aina
virran reunoille vihaisen
kosken kovan vieritessä,
jossa näkyy joka aika,
päivän paistaissa vetehen,
taivaan kaaren kappaleita.

Jaakko Juteini (1781–1855)

---

IMATRA

Saima med dån utför hällen sig kastar,
Skogarnes fridslugn den stolta förkastar,
Frigjord dess blånande bölja borthastar,
Skyndar att hinna till hafvet engång.
Främling! om Imatras storhet dig tjusar,
Lyssnar du till hvad den väldige brusar,
Hör du dess skog, som på stränderna susar,
Sök då att tyda dess högstämda sång:

Suomi! i skogarnes glömska, den frida,
Lär dig att tåligt förlossning förbida,
Stärk dig, att engång så kraftig och strida,
Vinna din längtans odödliga namn.
Finskt till ditt språk som ditt hjärta och sinne,
Älskande tacksam dock häfdernas minne,
Engång när segrarnas soldag är inne
Jublande störta i frihetens famn!

Emil Wichmann (1856–1938)

---

Ночь забелела

Ночь забелела над белой Иматрой,
Над сонными соснами застыла синь.
Гранит прибрежный, докрасна вымытый,
Раскатами волн простонал: «Застынь!

Застынь, как я, под злыми ударами!
Смотри, моя грудь не дрогнет в борьбе»!
Над белой Иматрой в дымке пара
Мелькают призраки и зовут к себе.

Зовут забыться под льдистыми струями,
Ненужную жизнь отбросить прочь…
Зов всё властней. И медлит, тоскуя,
Мечтает над Иматрой белая ночь. 

Nadježda Lvova (1891–1913)

---

Otteet Samuli Saarelan kirjasta ”Imatra-runous, 200 vuotta lyriikkaa koskesta”

Tilauslomake

Takaisin etusivulle