Ensimmäinen pelkästään Suomea esittelevä teos, Tunnelmia ja muistoja Suomesta (Impressions et souvenirs de Finlande), julkaistiin vuonna 1834. Pietarin keisarillisen yliopiston ranskan kielen ja kirjallisuuden lehtori Charles de Saint-Julien kiersi kesällä 1833 Suomea – ja eritoten Saimaata – ajalle romanttiseen tapaan: epätyypillisiä sisämaan reittejä edeten, alkukantaisesta luonnosta pittoreskisti haltioituen, kaunokirjallisia tekstejä kokemaansa rinnastaen ja piirustussalkkua mukanaan raahaten. Ranskalaisen runouden lipunkantaja kohtasi myös Suomen karun puolen niin ruoan, kestikievarilaitoksen, sään, kielitaidottomuuden kuin mukavuuksien suhteen:
”Onni on hevosessa, joka ei ole sokea ja joka kiipeää ketterästi pitkän nousun ja vie teidät vähässä ajassa hyvään majataloon, josta löydätte suuren ja räiskyvän tulisijan, mukavan lämpimän makuuhuoneen ja pöydän, joka on täynnä ihanaa rieskaa, joka ei ole kovaa eikä hapanta.”
eurooppalaisessa ajanhengessä Saint-Julien kuvaa vuolaasti ja omintakeisesti maalauksellisia – pittoreskeja – näkyjä ja näkymiä: järviä, metsiä, graniittia ja kasvistoa sekä paikalliskulttuuria, kuten juhannuskokkoa, kirkkoarkkitehtuuria, suomalaista rehellisyyttä ja gastronomiaa homeisine hapanrieskoineen ja tympeine savukaloineen. Romantikkona Saint-Julien yhdistää luontokokemukseen tunteikasta draamaa tarinoidessaan muiden muassa Siitolan lautturittaren kohtalosta, Suomenlinnan luotsin petoksesta, Pihlajaveden sorsastajien epäonnesta tai Punkaharjun karhunnarraajasta. Matkakirjailija elää hetkessä, ja sulkakynän kohteeksi saattaa päätyä vaikkapa viipurilainen uimaperinne, kantaisä Käyhkäällä, puumalalainen uteliaisuus, Savonlinnan yöelämä, Nooan arkki Kolkonpäässä, juvalainen majatalonemäntä, Mikkelin kesäinen turkispukeutuminen, Heinolan keimailevat nuorikot tai Mäntsälän lumous.
Tunnelmia ja muistoja Suomesta -suomennoksen kuvituksena on kirjoitusajankohtaan 1830-luvulle ja sen tunnelmiin palautuvia maalauksia, piirroksia, kaiverruksia ja valokuvia. Kirjan on kustantanut, toimittanut ja ranskan kielestä kääntänyt Samuli Saarela.
Otteita kirjasta:
XVⅠⅠ.
Olen vieraillut kansojen parissa, jotka ovat elintavoiltaan harmittomia, tarpeiltaan vaatimattomia, pyrkimyksiltään maltillisia ja niin muodoin kaikesta onnestaan iloisia, että ne voivat tuottaa malttia, vaatimattomuutta ja harmittomuutta.
Charles Nodier. Girondistien viimeiset pidot (1833).
Valmistuu tuhat kertaa kiintoisampi näytelmä kuin nuo, mitä taide suurin kustannuksin keksii teitä viihdyttääkseen ja rentouttaakseen. – Emme pane kyllin merkille tavatonta vaikutusta, jota luonto vielä säilyttää hengessämme, huolimatta muotiemme hämmästyttävästä moninaisuudesta ja ajatustemme syvästä turmeltuneisuudesta.
Bergasse. Katkelmia (1808).
SUNNUNTAI
Jos ryhdytte koskaan matkalle Suomessa, pitäkää huoli siitä, että pistäydytte sunnuntaina jossakin seurakunnassa ja – mikäli mahdollista – että se olisi Puumalassa. Olisitte erittäin onnekkaita, jos sattuma soisi teille kauniin päivän, enkä voisi teille enempää toivoa, kuin että siellä olisi viikossa puoli tusinaa kuollutta, samoin kuin syntynyttä, ja että olisi tiedossa häät. Nyt meillä oli kaikki tämä.
Jumalanpalvelus pidetään kahdeksalta, ja kello oli vasta seitsemän. Tässä olisi siis tunti aikaa huolettomalle ja nautinnolliselle kuljeskelulle, sillä taivas on sees, ja kaikki täällä ilmentää hyvänolontunnelmaa, joka ilahduttaa sisintä. Tosin parempi olisi asetella ruumisarkkuja muualle kuin julkisille paikoille. Jotain pöyristyttävää on tämän juhlatuulen, jota kaikki kasvot hengittävät, ja näiden ihmisjäännösten välillä, jotka odottavat hautausta.
Järvi oli naurava ja eläväinen. Tämän jälkeen emme ole enää nähneet järveä, joka olisi noin katettu kevyillä ja nopeilla veneillä. Järvi halkoo seurakuntaa ja kaikista sen rantapaikoista, joissa sijaitsee kylä, on lähtenyt veneitä ja ne purjehtivat iloisesti sen tasaisella kalvolla. Katsokaa niitä, kuinka ne ovat sutjakoita ja uurtavat vettä julkeasti! Ikään kuin ne esittelisivät edellänsä hoikkia keulojaan, jotka muistuttavat vesilinnun kaulaa. Jokainen niistä pitää sisällään yhden perhekunnan. Naiset ovat laittautuneet: nuorimmilla on olkihattu ja heidän äideillään valkea huivi, joka liehuu heidän päänsä takana ja joka kauempaa katsottuna sotkee pittoreskisti heidän kirjavan vaatetuksensa, niin puhtaan ja luonnonraikkaan. Matkalaisten veneiden määrä hämmästyttää. Katsokaa tuonne; ne vain ilmaantuvat kuin musta piste hopeapinnalle, ne lähestyvät ja ankkuroituvat kaikki samaan satamaan. Kun naiset ovat nousseet maihin, miehet vetävät purret hiekalle. Ovatpa ne kevyitä! Katsokaa niitä läheltä. Ne on rakennettu ohuesta laudasta, joka taipuu kuin kartonki. Kovin hentoja veneitä katsoessa luulisi, että järvi on aina tyyni, aina selkeä ja hohtava kuten tänään, sillä kuinka ne voisivatkaan vastustaa syksyn myrskyisiä aaltoja! Silti haaksirikot ovat harvassa, vaikka järvi usein onkin suutuksissa.
Näköala oli täynnä niin omintakeisuutta kuin yleistä maihinnousua. Kun perheet olivat saaneet jalkansa rannalle, ne kokosivat joukkonsa ja nousivat yhdessä mäelle kirkkoon päästäkseen. Ryhmät ovat äänekkäitä. Miehet ja naiset puhuvat yhtä aikaa, he nauravat ja silti jouduttavat askeliaan, sillä kirkonkello kutsuu heitä. Saavuttuaan temppelin ovelle sukupuolet erkanevat toisistaan: miehet valtaavat aition ja naiset rakennuksen sen osan, joka on heille varattu.
Kaksi myöhästynyttä venettä oli vielä kuitenkin kaukana rannasta. Ne liikkuivat soutamalla, ja pystyimme erottamaan isäntien ponnistusten alla notkuvat airot. Odotimme niiden rantautumista. Ne kuvastuivat vesipeilistä kovin eri tavoin. Toinen näytti olevan täynnä hyväntuulisia ja riehakkaita naisia sekä näiden kanssa seilaavaa iloista nuorta väkeä. Kuulimme jo heidän hilpeän puheensorinansa, joka korostui voimakkaasti tilassa ja nostatti kaiun rannalla. Näimme vaatteiden räikeät värit, neitojen männynoksilla seppelöidyt kampaukset, rouvien häikäisevät huivit ja nuorukaisten pitkät, valkeat hiukset, jotka hulmusivat heidän kukkakoristeisten päähineittensä alla.
Toinen vene saapui vastakkaiselta suunnalta. Se lipui äänettömästi. Siinä näkyi enemmän miehiä kuin naisia, ja miehet olivat pukeutuneet mustaan. He soutivat ääntä päästämättä. Naiset, vaitonaisina hekin, istuivat jonkin korkean ja pitkän päällä, jota emme pystyneet vielä erottamaan. Yksikään valkea huivi ei liehunut; musta myssy verhosi heidän päitään, joita he pitivät alaspainettuina rinnan päällä. Veneet työntyivät eteenpäin. Ensimmäinen tuli yhä äänekkäämmäksi, riehakkaammaksi ja hälisevämmäksi sitä mukaa kun se lähestyi rantaa. Toinen oli särkenyt hiljaisuuden, mutta kuuluvilla nyyhkytyksillä. Ne olivat enää vain muutaman sylen päässä rannasta, soutajat pitivät kiirettä. Kun veneet olivat päässeet perille, vaikeni äänekäs joukkio hetimiten, kun taas perimmäinen puhkesi surun parahduksiin.
Itäsuomalainen ruumisaatto (1900-l. alku). Kuva: Pielisen museo
Tuolla oli isän ruumisarkku, jota hänen lapsensa olivat menossa hautaamaan Puumalan hautausmaalle.
Täällä olivat iloiset häät, joita kaksi onnellista sukua oli menossa juhlimaan.
Mutta mikä oli koskettavaa, oli nähdä ilon vaikenevan surun edessä kuin sille kunniaa tehdäkseen, ja nähdä tämän eläväisen nuorison liittyvän vähäpuheisesti ruumissaattoon, joka alkoi hitaasti nousta mäkeä ylös. Siinä oli kouraisevaa vastakohtaisuutta, joka nosti mieleen – en tiedä miksi – surua ja katkeruutta ja joka ei kuitenkaan ollut tuottamatta mielihyvää. Kun kuvitellaan kukkia sekoittuneena surun kanssa, morsiamen säihkyviä vaatteita lesken mustan suruhunnun kanssa ja onnellisesta mielestä virtaavia huokailuja huojentamaan murheellisen mielen ikävää, niin eikö tässä ollut kuin suurenmoinen vertauskuva, kuin yksi niistä pyhistä vertauksista, joita Kristus kertoi ihmisille heitä opettaakseen!
Seurasimme saattoa. Saavuttuaan kirkon eteen arkku asetettiin niiden joukkoon, jotka olivat jo odottamassa. Ihmiset menivät kaikki temppeliin.
Kaikki suomalaiset kirkot ovat samanmuotoisia: ne vaihtelevat rakenneperiaatteiltaan vain joidenkin erikoisten koristekuvioiden suhteen. Kyseessä on aina laaja, pitkänomainen rakennus, joka levittää kupeilleen kaksi siipeä, jotka irtautuvat siitä suorassa kulmassa ja antavat sille ristin muodon. Katto, joka laskeutuu hyvin matalalle, nousee huomattavan korkealle ja päättyy tuikiterävänä harjana. Se on peitetty pienillä laudanpätkillä liuskekiven tapaan, milloin linjakkaana, milloin kuviokudossuomuiksi järjestettyinä, tarjotakseen näkymän sopusuhtaisesti muotoiltuun mosaiikkiin. Muutaman askelen etäisyydellä ovesta kohoaa kellotapuli, tavanomaisesti erittäin sutjakka, joskin omalaatuinen rakennus, joka niin muistuttaa vastaavia Intian pagodeja, että tämä muutamien muiden yhdenmukaisuuksien kanssa sai järkimiehen ymmärtämään suomalaisten alkuperän liittyvän intialaisiin. – On kiistatonta, että monet kirjailijat uskovat heidän olevan kotoisin Aasiasta.
Nämä kirkot, jotka on kaikki rakennettu mäkien päälle ja lähes aina järvien partaille, kuten Puumalan kirkko, tarjoavat mitä pittoreskimman näköalan. Niitä on usein luultu jopa keskelle erämaata pystytetyiksi ikivanhoiksi kartanoiksi, sillä kellotorni, joka nostaa metsän läpi pitkän, teräväkärkisen päänsä, ja suunnaton rakennus, joka levittää varjonsa sen jalustaan, ilmentävät kaukaa katsottuna kaikkia vanhan feodaaliarkkitehtuurin muotoja.
”Kaikki suomalaiset kirkot ovat samanmuotoisia: ne vaihtelevat rakenneperiaatteiltaan vain joidenkin erikoisten koristekuvioiden suhteen. Kyseessä on aina laaja, pitkänomainen rakennus, joka levittää kupeilleen kaksi siipeä, jotka irtautuvat siitä suorassa kulmassa ja antavat sille ristin muodon.”
Puumalan kirkko (1899). Kuva: Museovirasto
Hän oli oikeassa, Siitolan pastori: moraali lienee luontevaa tälle kansalle, ja evankeliumi varmasti kantaa hedelmää heidän sielussaan, sillä heille saarnataan sanaa hurskaasti, ja he kuuntelevat sitä kunnioituksella. Haluaisin, että olisitte nähneet tämän hurskaan väenpaljouden tässä tilavassa puurakennuksessa: miehet paljastetuin päin, liehuvin hiuksin, katse pastoriin käännettynä; naiset silmät alasluotuina, eikä yhtään vähempää tarkkaavaisina; ja sitten saarnastuolissa, joka koruttomuudessaan muistuttaa ensimmäisten apostolien vastaavaa, kunnianarvoisa pastori pukeutuneena mustaan asuunsa, oikea käsi kohotettuna ikään kuin pyhän sanan totuuden todistajana, kun samaan aikaan hänen vasen kätensä pysyy tukeutuneena avonaisen Raamatun päällä! Jumalan miehellä on kuuluva ääni, se värähtelee nousuissa ja laskuissa, jotka muistuttavat hieman italialaista prosodiaa; jokaisessa hänen sanapainossaan voi havaita, että totuus on käynyt sisälle kuulijan sieluun ja että elämän sanaa ei ole heitetty tienpientareen kivien joukkoon.
Saarna päättyi, pieni kohahdus kuului läsnäolijoiden joukossa ja jokainen pää kääntyi katsomaan samaan suuntaan. Pastori tuli alas saarnastuolista.
Sillä hetkellä väenpaljous avautuu, ja voi nähdä, kun veneen tuomaa morsianta saattava nuorten tyttöjen joukko saapuu. Tätä seuraa toinen ryhmä: nämä ovat poikia, joiden joukosta sulhanen erottuu nauhoista tehdyllä solmulla, joka koristaa hänen hattuaan. Pastori antaa kummallekin merkin tulla edemmäs. Syvä hiljaisuus vallitsee kirkossa. Kaikki katseet ovat kiinnittyneinä seremoniaan, joka on sekä vaatimaton että juhlallinen. Pyhä mies on tarttunut nuorenparin käsiin, joita hän pitää yhteen liitettyinä omissaan, samalla kun hän levittää oikean kätensä heidän otsiensa päälle vihkisiunausta lausuen, minkä jälkeen vaihdetaan sormukset. Sitten hän pitää puheen ja kuvailee heille muutamin sanoin heidän uuden säätynsä velvollisuuksia. Tämä toinen puhe kuunnellaan saman hartaan hiljaisuuden vallitessa kuin ensimmäinen. Kun se päättyy, lähtevät kaikki kirkosta, lukuun ottamatta Jumalan miestä, jonka on vielä toimitettava kaste; hän jää melkein yksin. Vastanaineet poistuvat käsikkäin runsaslukuisen kulkueen edellä käyden; heidän tielleen on siroteltu kukkia ja männynoksia. Ruusu- ja katajaseppeleet peittävät nuorikon päätä; kaikki häärivät hänen ympärillään. Ei pelkästään yksi suku, yksi kylä ole riemuissaan, vaan kaksikymmentä sukua, kaksikymmentä kylää: siis koko seurakunta.
Mutta ilon täytyy vaieta hetkeksi, sillä on toimitettava haikea ja harras seremonia. Karun surumielisyyden tunnelma leviää pian jokaisen kasvoille: tämä viikko on ollut seurakunnalle onneton. Aamupäivällä saapui kahdeksan ruumisarkkua, sillä hautauksia on vain sunnuntaisin. Etäisyydet ovat liian suuria, jotta pastori saisi ilmoituksen viikossa. Ja sitä paitsi kaiken on oltava julkista näille ihmisille, joiden elämä on yhteistä: kasteet, häät ja hautajaiset, nämä ihmiselon suuret tapahtumat, joita vietetään täällä kaikkina viikkoina, koolla olevan seurakunnan ollessa läsnä. Paikan päällä ihmiset olivat sillä välin levittäytyneet kirkon laitamille ja hautausmaalle. Muutamat mustiin päällystakkeihin pukeutuneet ja pihkaisia, sytytettyjä oksia käsissään kantavat miehet etenivät ensimmäistä ruumisarkkua kohti ja kävivät sen ympärille. Pastori aloitti kuolleitten rukouksen. Viimeiselle sanalle alkoivat nämä miehet laulamaan kiitosvirttä, johon väkijoukko vastasi. Sitten neljä talonpoikaa, kaikista läheisintä sukulaista tai näiden puutteessa edesmenneen ystävää, tarttuivat arkkuun ja suuntasivat kohti hautausmaata, jonne ei ollut kuin muutama askel. He asettivat arkun kuopan reunalle. Hautauslaulu alkoi jälleen. Katselin heitä. Kaivanto oli leveä ja siihen oli määrä mahtua kahdeksan arkkua. Kun ensimmäinen oli laskettu, niin mentiin noutamaan toinen, samojen laulujen ja saman hurskaan arvokkuuden kera. Kun kahdeksas oli laskettu, sanottiin viimeiset hyvästit heille, jotka maa oli kätkevä ainaisesti, ja sydäntä riipaisevat huudot kantautuivat ihmisjoukon keskeltä.
Tämän seremonian loppuessa oli veneitä valmistettu lähtökuntoon; toiset olivat kellumassa, toiset jo poistuivat. Hääväki kiiruhti palaamaan kylään, jossa juhla-ateria ja tanssiaiset epäilemättä heitä odottivat. Se nousi veneeseen viimeisestä seremoniasta edelleen liikuttuneena, mutta sitä mukaa, kun veneet loittonivat rannasta, haikea tunnelma väistyi niistä ihmisistä, joiden sydän oli sitä täynnä, sillä iloiset laulut kiirivät pian järvellä.
Emme nähneet niiden perheiden lähtöä, joilla oli suruaika. Kun poistuimme Puumalasta, näimme monia ihmisiä polvistuneena haudalle, joka oli juuri luotu umpeen. He itkivät ja rukoilivat.
Sisällysluettelo:
Ⅰ. HANKE 10
Ⅰ Ⅰ. VALMISTELUT 14
Ⅰ Ⅰ Ⅰ. OLETTAMUS 20
ⅠV. VIIPURI 24
V. KYLPY 28
VⅠ. MONREPOS 38
VⅠⅠ. SEURAKUNNAN JUHLA-AATTO 46
VⅠⅠⅠ. LAUTTURITAR 52
ⅠX. SIITOLA JA RASILA 56
X. IMATRAN VESIPUTOUS 76
XⅠ. KIRJE 82
XⅠⅠ. SAIMAA 86
XⅠⅠⅠ. KAKSIKYMMENTÄVIISI VIRSTAA 94
XⅠV. PYSÄKKI 100
XV. JÄRVI METSÄSSÄ 106
XVⅠ. PUUMALA 112
XVⅠⅠ. SUNNUNTAI 118
XVⅠⅠⅠ. GASTRONOMIAA 126
XⅠX. SAVONLINNA 132
XX. LINNOITUS 138
XXⅠ. PUNKAHARJU 146
XXⅠⅠ. RAJUILMA 152
XXⅠⅠⅠ. MATKAREITTI 158
XXⅠV. MYRSKYN JÄLKEISENÄ PÄIVÄNÄ 168
XXV. KOHTAAMINEN 174
XXVⅠ. HEINOLA 180
XXVⅠⅠ. MÄNTSÄLÄ 186
XXVⅠⅠⅠ. HELSINKI 190
XXⅠX. SUOMENLINNA 200
XXX. Pari tai ei 216
viitteet 224
hakemistot 228
